Vaikka emme helposti tule sitä ajatelleeksi, myös asiantuntijatyö on hyvin kehollista ja kohtaamme sitä tehdessämme erilaisia voimakkaita tunteita. Tässä kirjoituksessa pohdin yhteiskunnalliseen muutostyöhön liittyviä tunteita: maailmantuskaa, tahdonvoimaa ja toivoa – sekä sitä, miten voisimme ymmärtää tunteitamme ja toimia viisaasti niiden kanssa, voimavaroistamme huolehtien.
Monet asiakkaistani ovat ihmisiä ja organisaatioita, jotka edistävät työssään yhteiskunnallista muutosta kohti kestävämpää tulevaisuutta. Tällaiseen arvopohjaiseen työhön liittyy yleensä vahva sisäinen motivaatio: ihmiset kokevat vaikuttamisen paloa ja auttamisen halua, haluavat korjata epäkohtia ja puolustaa heikommassa asemassa olevia.
Joskus pysähdymme asiakkaiden kanssa työnohjauksessa ja valmennuksissa kuulostelemaan, miltä oman työn missio – tarkoitus tai päämäärä – tuntuu kehossa ja millaisia tunteita se herättää. Usein ihmiset hämmästyvät, miten intensiivinen ja kokonaisvaltainen tämä kokemus saattaa olla.
Maailmanparantajat tekevät työtään koko olemuksellaan. Kehotietoisuus ja läsnäolotaidot antavat avaimia siihen, miten voimme löytää tapoja kannatella itseämme ja muita tärkeässä työssämme.
Läsnäolon ja tunteiden voima yhteiskunnallisessa muutostyössä
Tunteet ovat ihmisen toiminnan tärkeitä moottoreita, mutta ne aiheuttavat myös kuormitusta. Näin käy etenkin silloin, jos emme ole tietoisia tunteistamme, jos meillä ei ole keinoja käsitellä niitä ja jos emme saa riittävää tukea tunteiden kohtaamiseen.
Viime vuosina on alettu puhua ympäristöahdistuksesta ja muista ympäristökriisin herättämistä tunteista, etenkin kasvatuksen alalla. Silti tunteista ja kehollisuudesta yhteiskunnallisessa muutostyössä puhutaan vielä suhteellisen vähän. Huomio keskittyy ulkoiseen toimintaan ja tavoitteisiin. Ihmisen sisäisellä kokemuksella on kuitenkin suuri vaikutus siihen, miten hän toimii, ajattelee ja asettuu vuorovaikutukseen toisten kanssa.
Jos ihmisten sisäisistä voimavaroista ei pidetä huolta, on vaarana kyynistyminen ja uupuminen. Kun muutoksentekijät väsyvät ja voivat huonosti, ei toivottua muutosta saada aikaiseksi. Ei riitä luovuutta ja rohkeutta uudistamaan toimintatapoja tai solmimaan uusia yhteistyösuhteita, joita muutokseen tarvittaisiin.
Kansainvälinen Inner Development Goals -aloite nostaa esiin kestävyysmurroksen inhimillisen ulottuvuuden. Syvälliseen, transformatiiviseen muutokseen kohti kestävämpää yhteiskuntaa tarvitaan myös ihmisen ja yhteisöjen sisäistä muutosta ja kasvua, joka mahdollistaa uudenlaisen toiminnan.
“Kun muutoksentekijät väsyvät ja voivat huonosti, ei toivottua muutosta saada aikaiseksi.”
Maailmantuskalla on tärkeä viesti
Maailmantuska lienee tuttu tunne jokaiselle maailmanparantajalle jossakin muodossa. Ehkäpä on niin, että juuri yhteiskunnalliseen muutostyöhön suuntautuvat ihmiset ovat tavallista herkempiä kokemaan huolta, surua ja ahdistusta tullessaan tietoiseksi maailmassa olevasta kärsimyksestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja ympäristön heikkenevästä tilasta?
Herkkyys on voimavara, joka usein liittyy myös luovuuteen ja kykyyn löytää uusia näkökulmia ja ratkaisuja, joita maailmassa nyt kipeästi kaivataan. Siksi meidän olisi niin tarpeellista löytää – yksin ja yhdessä – toimivia tapoja kohdata ja prosessoida maailman tilaan liittyviä vaikeita tunteita.
Ihmiselle on tyypillistä pyrkiä välttämään hankalia tunteita. Maailman tilaan liittyvää ahdistusta, vihaa, pelkoa ja surua ei kuitenkaan kannata paeta, sillä niillä on tärkeä viesti. Vahvat tunteet kertovat siitä, mikä on meille tärkeää, ja ne aktivoivat toimimaan.
Toiminta onkin yksi tapa lievittää maailmantuskaa ja kanavoida sitä rakentavasti. Ympäristötunteiden tutkija Panu Pihkala nostaa esiin ympäristöahdistuksen prosessimallissaan, että psyykkisen hyvinvoinnin kannalta tarvitsemme toiminnan rinnalla myös muita ulottuvuksia: tunteiden kohtaamista sekä sopivaa etäisyyden ottamista ja itsestä huolehtimista.
Tunteiden kohtaaminen tarkoittaa sitä, että kohdistamme huomiomme tunteisiin ja suostumme tuntemaan ne kehossamme. Tunteilla on vahva kehollinen ulottuvuus, joten pelkkä tunteiden analysointi ja älyllistäminen ei riitä. Erilaiset suremisen käytännöt, rituaalit ja taide tarjoavat tukea tunteiden käsittelyyn. Usein olennaista on myös tunteiden jakaminen toisten ihmisten kanssa.
Vaikeisiin tunteisiin suhtautumista voi helpottaa se, jos alamme nähdä, että ahdistuksella ja surulla on oma tehtävänsä. Ne ovat asiaankuuluvia, normaaleja ja merkityksellisiä reaktioita maailman tilaan – eivät jotain mitä pitäisi työntää syrjään.
Tunteiden välttely ja tukahduttaminen kuluttavat energiaa, kun taas niiden kohtaaminen mahdollistaa irtipäästämisen – samaan tapaan kuin suruprosessi auttaa meitä menetyksen hyväksymisessä. Tunteiden jakamisen myötä voimme myös kokea yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta, mikä on helpottavaa ja voimaannuttavaa.
Tunteiden kohtaaminen avaa tien yhteyden kokemukseen
Teoksessaan Active hope: How to face the mess we’re in with unexpected resilience and creative power (2022) ekofilosofi Joanna Macy ja lääkäri, kouluttaja Chris Johnstone kirjoittavat siitä, miten maailman tilan herättämien vaikeiden tunteiden kohtaaminen avaa myös tien syvempään yhteyden kokemukseen.
He siteeraavat kuuluisaa buddhalaista munkkia ja opettajaa Thich Nhat Hanhia. Kun häneltä kysyttiin, mitä meidän tulisi tehdä pelastaaksemme maailman, hän vastasi: “What we most need to do, is to hear within us the sounds of the Earth crying.”
Voisimmeko siis määritellä maailmantuskan uudelleen: jospa kyse ei olekaan vain omista epämiellyttävistä tunnereaktioistamme, vaan siitä, että me koemme maailman surun itsemme kautta?
Voimme tietoisesti harjoitella hengittämään ahdistuksen, surun ja muiden vaikeiden tunteiden läpi sekä vahvistaa myötätuntoista suhtautumista kaikkeen siihen kärsimykseen, jota koemme itsessämme ja jota todistamme ympärillämme.
Jos olemme valmiit kohtaamaan maailman surun ja tuskan itsessämme, me ikään kuin avaamme samalla myös ne kanavat, joiden kautta koemme yhteyttä toisiin ihmisiin ja koko maapallon elävään, systeemiseen kokonaisuuteen. Tämä kokemus voi muuttaa radikaalisti käsitystämme maailmasta ja omasta paikastamme siinä.
Toivon luominen on aktiivinen harjoitus
Suremisen prosessin rinnalla voimme myös aktiivisesti harjoittaa ja vahvistaa toivoa. Macy ja Johnstone huomauttavat, että toivo ei ole sama asia kuin toiveikkuus – meidän ei siis tarvitse välttämättä olla optimisteja tulevaisuuden suhteen.
Aktiivinen toivo tarkoittaa sitä, että suuntaamme huomiomme ja energiamme siihen, millaista maailmaa haluamme omalta osaltamme olla luomassa. Kyse on tietoisesta intentiosta, johon voimme sitoutua ja jonka suuntaan voimme pienin askelin pyrkiä etenemään. Voimme tehdä niin riippumatta siitä, mikä juuri nyt näyttää meistä todennäköiseltä tulevaisuudelta.
Toivo on siis harjoitus. Voimme tietoisesti harjoittaa toivoa, vaikka samalla kokisimme toivottomuutta. Toivon luominen voi parhaimmillaan olla myös yhteisöllinen prosessi, joka vahvistaa uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin ja ylipäätään muutoksen mahdollisuuteen.
Yksi tapa vahvistaa toivoa, on tunnistaa erilaisia toivoa tuovia asioita: Mitä sellaista nyt jo ympärillä tapahtuu, joka näyttää vievän kehitystä oikeaan suuntaan? Mitä itse jo teen – esimerkiksi minkälaisia pieniä mutta merkityksellisiä valintoja arjessani? Entä missä olemme yhdessä työssämme onnistuneet?
Iloa, toivoa ja kiitollisuutta herättävien asioiden äärelle kannattaa tietoisesti pysähtyä. Niiden huomaaminen ja myönteisten tunteiden vaaliminen vahvistaa sisäistä turvaa, luottamusta sekä psyykkistä resilienssiä, jota tarvitsemme maailman myllerryksessä.
Samasta syystä maailmanparantajakin saa hyvällä omatunnolla vaalia arjessaan itselle iloa tuottavia tapoja ja harrastuksia. On hyvä opetella huomaamaan, mikä minussa herättää aidon, spontaanin ilon.
Ilo ja kiitollisuus tuntuvat elävyytenä kehossamme. Myös näiden tunteiden kautta voimme kokea vahvaa yhteyttä muuhun elämään ympärillämme. Huomaamme ehkä myös, että ilo ja suru eivät lopulta ole kovin kaukana toisistaan.
“Aktiivinen toivo tarkoittaa sitä, että suuntaamme huomiomme ja energiamme siihen, millaista maailmaa haluamme omalta osaltamme olla luomassa.”
Yhteenkytkeytyneisyys - uudenlainen tapa nähdä maailma
Yhteiskunnallisten ongelmien systeeminen luonne tunnistetaan nykyään hyvin ainakin puheen tasolla: muutos on ennakoimatonta ja yllättävätkin asiat vaikuttavat toisiinsa.
Silti monet toiminnan ja organisoitumisen tapamme perustuvat edelleen lineaariseen ja kausaaliseen ajatteluun. Omaksumamme individualistinen maailmankäsitys saa meidät kokemaan erillisyyttä ja voimattomuutta, voimaan pahoin.
Läsnäolo- ja tunnetaitoja harjoittamalla voimme syventää kokemustamme yhteydestä maailmaan ja ammentaa siitä rohkeutta, viisautta ja voimaa toimintaan. Tarvitsemme yhteistä pysähtymistä ja hengittävämpiä työtapoja, jotta saamme viisaasti valjastettua käyttöön tunteiden muutosvoiman.
Kun tavoitamme kokemuksen siitä, että aidosti olemme osa yhteenkytkeytynyttä elävää systeemiä, voi käsityksemme omista voimavaroistamme ja vaikutusmahdollisuuksistamme muuttua. Olemme aina itse osa sitä systeemiä, jota pyrimme muuttamaan. Muutos voi siis alkaa meistä itsestämme.
Kolmen askeleen harjoitus muutosvoiman vahvistamiseksi
- Aloita siitä, missä olet nyt: Mitä näet, koet ja tunnet nykyisessä tilanteessa?
- Intention luominen: Mitä toivon? Mikä on se muutos, jonka haluaisin maailmassa nähdä?
- Konkreettisten askeleiden tunnistaminen: Mitä pieniä tekoja ja valintoja voisin tehdä, jotka veisivät toivomaani suuntaan?
Tärkeintä on säännöllinen pysähtyminen kysymysten äärelle: ne auttavat tunnistamaan oman kokemuksesi ja ikään kuin tarkistamaan suunnan, jota kohti edetä. Harjoituksen voima perustuu siihen, että analyyttisen pohdinnan rinnalla kuunnellaan myös kehon viisautta.
