Mitä kummaa oikein tarkoitan, kun puhun kehoyhteydestä ja kehossa olemisen taidosta? Mikä taito se nyt on, olla kehossa? Eikö meillä kaikilla väistämättä ole keho, ja siinähän tätä elämää eletään, kuinkas muuten?
Hyviä ja osuvia kysymyksiä! Niinhän se on, että meillä kaikilla on keho ja ilman sitä emme olisi olemassa, ainakaan tässä maailmassa.
Siitä huolimatta moni meistä elää enemmän ajatuksissaan ja päässään, sen sijaan että olisi läsnä kehossaan, aistien elämää ja olemassaoloa kokonaisvaltaisesti.
Tässä kirjoituksessa käsittelen taustasyitä siihen, että yhteytemme kehon tuntemuksiin saattaa olla katki tai heikentynyt. Nämä syyt liittyvät sekä kollektiiviseen tasoon – kulttuuriin, jossa olemme kasvaneet – että yksilön psykologisiin mekanismeihin ja henkilöhistoriaan.
Rationaalinen kulttuuri ja ulkokohtainen suhde kehoon
Kehon tuntemusten kuulostelu ja tunnistaminen on monelle vierasta ja vaikeaa, koska kulttuurissamme ei juurikaan ole eläviä perinteitä, jotka ohjaisivat meitä pysähtymään tietoisesti oman kehollisen kokemuksen äärelle.
Esimerkiksi urheilu- ja liikuntaperinteemme pohjautuu erilaisiin kisailuihin ja voimien mittelöihin, joissa korostuvat ulkoinen suoritus ja sen mittaaminen. Sen pohjalta onkin luontevaa, että olemme innokkaasti omaksuneet uutta mittausteknologiaa, jonka avulla saamme selville dataa kehon toiminnoista. Kehon mittaaminen voikin ehkä tarjota meille hyödyllistä palautetta ja tietoa. Kyseessä on kuitenkin eri asia kuin kehon kokeminen sisältä päin.
Maailmankuvassamme rationaalisuus on painottunut niin voimakkaasti, että ymmärrys kehollisen ja kokemuksellisen tiedon merkityksestä on jäänyt lapsenkenkiin. Niinpä emme myöskään ole oppineet tietoisesti vaalimaan ja hyödyntämään kehoyhteyttä.
Kulttuurimme suhtautuu kehoon kaksijakoisesti:
- Yhtäältä olemme pakkomielteisen kiinnostuneita siitä, miltä näytämme ja mihin pystymme. Pyrimme harjoittamaan, muokkaamaan ja kurinalaistamaan kehoamme tietyn ihanteen mukaiseksi.
- Toisaalta keho on meille toissijainen suhteessa ajatteluun ja älyllisiin prosesseihin. Se on välttämätön paha, joka vaivoineen ja vaatimuksineen pikemminkin estää kuin mahdollistaa meille asioiden tekemisen ja kokemisen.
Länsimaista suhdetta kehoon leimaa ennen kaikkea sen ulkokohtaisuus. Keho on meille objekti, itsestämme erillinen, vaikeasti hahmotettava kokonaisuus.
Häpeä jähmettää ja vieraannuttaa kehosta
Kulttuurissamme kehoon ja kehollisuuteen liittyy vahvasti myös häpeä. Meillä on tarkat – jatkuvasti muovautuvat – sosiaaliset normit, jotka määrittävät esimerkiksi sitä, millä tavoin kehoa on soveliasta peittää ja paljastaa, miten ruumiin toimintoja kuuluu säädellä sosiaalisissa tilanteissa ja minkälaisia kehoja arvostetaan.
Häpeä on ytimeltään sosiaalinen, ryhmään kuulumiseen liittyvä tunne. Vaikka häpeä on tunteena epämiellyttävä, on sillä hyvä tarkoitus. Häpeä toimii käyttäytymisen säätelijänä tilanteessa, jossa yksilö on rikkonut ryhmän normeja.
Epätervettä häpeä on silloin, kun se muodostuu krooniseksi. Tällaista kroonista häpeää tuottaa häpäisykulttuuri (Peltola 2020). Kulttuurintutkimuksen piirissä on dokumentoitu, miten patriarkaalisessa yhteiskunnassa leimataan alempiarvoiseksi ja häpeälliseksi – häpäistään – kaikki feminiiniseksi määritelty, mukaan lukien nainen, luonto, keho ja seksuaalisuus.
Synnymme perheeseen, sukuun ja kulttuuriin, jossa on valmiina vuosisatoja vanhoja sanattomia koodeja sisältävä häpeänormisto. Tämän näkymättömän häpeäverkon yksilö sisäistää omaan kehoonsa, hermostoonsa ja alitajuntaansa. Krooninen häpeä on siis kollektiivisen häpeän henkilökohtainen ilmentymä.
Häpeä on tunteena sietämätön, sillä se tuottaa ristiriitaisia yllykkeitä (Myllyviita 2021). Häpeäkokemukseen sisältyy samanaikaisesti tarve tulla nähdyksi ja piiloutua. Kehossa häpeä aktivoi taistelu–pako -reaktion, mutta samalla se lamaannuttaa ja vie toimintakyvyn.
Koska häpeä on tunteena niin sietämätön, selviytymismekanismina ihmisen mieli katkaisee yhteyden kehoon – lakkaamme siis tuntemasta. Siksi emme useinkaan edes tiedosta tuntevamme häpeää. Kuitenkin häpeä saa meidät jähmettymään ja etääntymään kehostamme. Kehon aistiminen saattaa nostaa pintaan tuon häpeän kokemuksen, minkä vuoksi voi tuntua turvallisemmalta pysytellä erossa kehosta.
Traumaattinen kokemus katkaisee kehoyhteyden
Kehoyhteyteen vaikuttaa luonnollisesti jokaisen ihmisen oma henkilöhistoria. Traumaattiset kokemukset voivat johtaa siihen, että yhteys kehoon katkeaa tai heikentyy.
Traumaattisella kokemuksella tarkoitetaan yksittäistä tapahtumaa tai toistuvaa tilannetta, joka ylittää ihmisen sen hetkiset voimavarat ja toimintamahdollisuudet, tuottaen perustavanlaatuisen turvattomuuden kokemuksen.
Aivokuvantamistutkimuksissa on havaittu, että traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivillä ne aivojen alueet, jotka liittyvät minätietoisuuteen ja rekisteröivät kehosta saapuvia tuntemuksia, eivät aktivoidu normaalilla tavalla (Van der Kolk 2017). Heillä saattaa olla suuria vaikeuksia tuntea joitakin kehonsa alueita ollenkaan.
Kyseessä on psyyken tapa suojautua traumalta: ihminen ikään kuin oppii sammuttamaan ne aivoalueet, joiden kautta välittyvät pelkoon liittyvät sisäiset tuntemukset. Näin hän ei joudu kohtaamaan traumaan liittyviä vaikeita tunteita.
Traagista on, että samalla latistuu myös yhteys myönteisiin tunteisiin ja omaan itseen kehollisesti kokevana olentona. Samat aivoalueet nimittäin rekisteröivät myös muut jokapäiväiseen elämään kuuluvat tunteet ja tuntemukset, jotka ovat minätietoisuuden perusta. Näin koko suhde omaan sisäiseen todellisuuteen vaurioituu.
Silloin kun taustalla on traumaattisia kokemuksia, on kehotietoisuusharjoittelussa erityisen tärkeää edetä riittävän pienin askelin. Turvan kokemuksen luominen ja vahvistaminen on kaiken ydin. Siinä auttaa usein parhaiten toisen ihmisen levollinen läsnäolo.
Kuinka kehoa voi oppia aistimaan sisältäpäin?
Kehotietoisuus ja kehon aistiminen sisältäpäin avaa mahdollisuuden uudenlaiseen havaitsemisen ja tietämisen tapaan.
Ulkoisten aistien (ne viisi tuttua) lisäksi meillä on myös sisäiset aistit: interoseptio (kehoaisti) ja proprioseptio (asentoaisti). Nämä välittävät meille koko ajan elintärkeää tietoa, joka on koko minätietoisuuteemme perusta.
Sisäisiä aisteja on mahdollista herkistää harjoituksella, suuntaamalla huomio kehon tuntemuksiin. Sisältäpäin koettu keho on eri asia kuin peilistä näkyvä ulkoinen objektikeho.
Kehotietoisuuden kehittymisen myötä saamme enemmän valinnan mahdollisuuksia ja vapautta siinä, miten toimimme erilaisissa tilanteissa. Kehoyhteyden palauttaminen ja vaaliminen on avain myös häpeästä vapautumiseen ja traumasta toipumiseen.
Ohjauksessani keholliseen työskentelyyn edetään aina pienin askelin ja herkällä korvalla kuunnellen. Haluan olla luomassa turvallisen ilmapiirin ja vahvistaa ohjattavani omaa sisäistä turvaa. Ihan pienetkin häivähdykset kehon viisaudesta voivat olla merkityksellisiä ja rohkaista eteenpäin.
Lähteet:
Myllyviita, K. 2021: Häpeän hoito.
Peltola, K. 2020: Häpeän alkemia. Erillisyydestä elävään yhteyteen.
Van der Kolk, B. 2017: Jäljet kehossa. Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla.
