fbpx

Ajatteletko sinäkin liikaa? Kehotietoisuus avaimena sisäiseen viisauteen

Tunnistan sekä itsessäni että monissa asiakkaissani taipumuksen ajatella välillä liikaa. Pää menee pyörälle loputtomasta mielen sisäisestä dialogista, uuvuttaa. Lopulta ei enää tiedä, mitä mieltä mistäkin asiasta on. Päätösten tekeminen tuntuu mahdottomalta.

Käykö sinullekin joskus niin? Meille on tyypillistä yrittää ratkoa erilaisia kysymyksiä päässämme, arvostaahan kulttuurimme ennen kaikkea rationaalisuutta. Meidät on koulittu ja koulutettu analyyttisiksi järkeilijöiksi ja kriittisiksi ajattelijoiksi, toiset ehkä ”paremmalla” menestyksellä kuin toiset.

Hyvä esimerkki on yliopisto- ja tiedemaailma, jossa ajattelu on luonnollisesti arvossaan. Kritiikki on tieteen tekemisen keskeinen väline, ja hyvä niin. Analyyttiset taidot ovat auttaneet löytämään ratkaisuja moniin maailman polttaviin ongelmiin. Mutta on niillä myös kääntöpuolensa.

Tutkijoiden työnohjauksessa pysähdyimme sen kysymyksen äärelle, mitä seuraa, jos sovellamme pääasiallisesti kriittisen analyyttista otetta myös itseemme ja toisiimme ihmisinä. Itsekritiikki voi pahimmillaan kasvaa sellaisiin mittoihin, ettei mikään enää tunnu miltään ja toimintakyky halvaantuu. Myöskään työyhteisössä tällainen suhtautuminen ei tue hyvinvointia, motivaatiota eikä luovuutta.

Järki, tunteet ja kehollinen tietäminen

Voidakseen hyvin ihminen tarvitsee merkityksellisyyden kokemusta elämässään, myös työssä. Merkityksellisyys on nimenomaan tunne ja kokemus, ei ajatus. Pelkästään järkeilemällä ei ole mahdollista löytää tyydyttäviä vastauksia elämän suuriin – tai vähän pienempiinkin – kysymyksiin.

Mistä sitten tunnistaa, mikä itselle on todella merkityksellistä? Elävä yhteys omaan kehoon auttaa tunnistamaan tunteita. Tunteet tuntuvat kehossa. Ne antavat meille arvokasta informaatiota siitä, mitkä tarpeemme ovat tyydyttyneet tai jääneet tyydyttämättä. Kyse ei ole siitä, kumpi on oikeassa – järki vai tunteet. Tarvitsemme molempia ja ennen kaikkea tarvitsemme niiden hyvää yhteispeliä.

Mutta kyse on muustakin, vaihtelevien ajatusten ja tunteiden taustalla olevasta syvemmästä kokemuksesta, kehollisesta tietämisestä, jolle meidän kulttuurissamme ei oikeastaan ole vakiintunutta nimeä.

Kielistämme löytyy kuitenkin monia viittauksia keholliseen tietämiseen: esimerkiksi ”näppituntuma”, ”tuntea nahoissaan” tai englanniksi ”gut feeling”. Nämä ilmaisut kertovat siitä monille tutusta kokemuksesta, että jotkin asiat tietää oikeaksi kehossaan.

Ihmisellä tuntuu siis olevan jonkinlainen kyky tunnistaa sisimmässään, mikä on itselle aidosti totta. Tämä tunnistaminen on luonteeltaan pysyvämpää kuin ohimenevät, hetkelliset tunteet ja ajatukset. Sen kautta syntyy merkityksellisyyden kokemus. Itse kutsun tätä kokemusta sisäiseksi viisaudeksi. Tätä tietämisen tapaa kutsutaan myös intuitioksi, joskin intuitiosta puhutaan useissa eri merkityksissä.

Kehotietoisuuden polku

Miten erottaa sisäisen viisauden äänen? Oma vastaukseni tähän on kehotietoisuuden vahvistaminen. Kun oppii kuuntelemaan kehon viestejä, se auttaa navigoimaan muuttuvien tunteiden ja ajatusten aallokossa ja erottamaan sisäisen tiedon muusta, vähemmän merkityksellisestä kohinasta.

Jos mietin omaa polkuani kehotietoisuuteen, voin todeta sen olleen pitkä ja alkaneen nollapisteestä. Ensimmäisen kosketukseni joogaan sain esikoiseni odotusaikana 2000-luvun alussa. Äitiysneuvolasta sain lainaan kirjan Raskaus ja jooga. Innokkaasti tutustuin kirjassa esiteltyihin harjoituksiin ja kokeilin niitä itsekseni kotona. Monet liikkeet tuntuivat hyvältä, mutta muistan myös hämmennykseni siitä, miten yksinkertaisia ne olivat.

Vaikeinta oli käsittää lepoasentoja – siis että minuuttitolkulla vain maataan ja ollaan paikoillaan. Muistaakseni äänitin itse kasetille kirjan rentoutumisohjeet ja yritin keskittyä kuuntelemaan niitä maatessani. Ei siitä mitään tullut, joten hylkäsin pian ”pelkän makoilun”. Joitakin muita harjoituksia sen sijaan jäi elämään ja jatkoin niiden tekemistä silloin tällöin myös vauvan synnyttyä.

Savasanaa – kuolleen miehen asentoa eli selinmakuuasentoa, johon joogaharjoitus yleensä lopetetaan – sanotaan joskus joogan vaikeimmaksi asanaksi. Muistan kun kuulin jonkun joogaopettajan sanovan näin aloitettuani joogatunneilla käymisen. En lainkaan käsittänyt, mitä hän sillä tarkoitti.

Hiljalleen ja vääjäämättä joogaharjoitus kuitenkin johdatti minua syvempään kehotietoisuuteen. Hetkittäin aloin tunnistaa, miten savasanassa voin pysyä täysin tietoisena ja hereillä, vaikka annoin kehoni rentoutua. Miten tuo näennäisen pysähtynyt ja samalla voimallisen tietoinen tila auttoi tavoittamaan ihan uudenlaisen maailmassa olemisen tavan.

Interoseptio ja proprioseptio – sisäiset aistijärjestelmämme

Joogakokemusten voima pani minut ottamaan selvää siitä, mistä kehotietoisuudessa oikeastaan on kysymys. Filosofi Timo Klemolalta löysin määritelmän: kehotietoisuus tarkoittaa ihmisen tietoista kokemusta omasta kehollisuudestaan, joka syntyy tarkkaavaisuuden suuntaamisesta kehon tuntemuksiin.

Opin, että viiden tutun ulkoisen aistin lisäksi ihmisellä on sisäinen aistijärjestelmä, joka välittää tietoa kehon sisäisistä muutoksista. Sisäisten aistiemme avulla voimme tosiaan kokea kehomme sisältäpäin. Koettu keho on eri asia kuin se objektikeho, jonka näemme peilistä.

Kehotietoisuuden voi ymmärtää koostuvan interoseptiosta ja proprioseptiosta.

Interoseptio perustuu hitaisiin hermoimpulsseihin, jotka välittävät tietoa ihon, sisäelinten, kurkun ja lihasten reseptoreista selkäydintä pitkin aivoihin ja takaisin. Nämä hermoimpulssit viestivät erilaisista kehon tuntemuksista (esim. pistely, lämpö, pehmeys, kipu, kutina, väsymys, nälkä) ja perustavanlaatuisista tunteista, kuten rauha, ahdistus tai halu siirtyä lähemmäs tai kauemmas.

Proprioseptiota kutsutaan myös asento- ja liikeaistiksi. Se perustuu tasapainoelimen toimintaan sekä lihasten, jänteiden ja nivelpussien proprioseptoreiden välittämiin, nopeasti aivokuorelle ja takaisin kulkeutuviin viesteihin, jotka koskevat lihasten ja jänteiden venymistä. Tämän aistin avulla ihmisellä on kyky tuntea ja tiedostaa kehonsa ja sen eri jäsenten asento.

Toisin kuin ulkoiset aistit, joita ei juuri voi harjoittelemalla parantaa, proprioseptio on hyvin harjoitettavissa. Esimerkiksi opetellessamme ajamaan polkupyörällä harjoitamme proprioseptiotamme. Sitä on mahdollista herkistää tunnistamaan yhä hienovaraisempia liikkeiden ja asentojen vivahteita.

On yksilöllistä, kuinka vahva taipumus ihmisellä on nojautua loogiseen ajatteluun ja kuinka herkkiä olemme tunnistamaan kehomme viestejä. Kehotietoisuus on kuitenkin harjoitettavissa oleva taito siinä missä rationaalinen ajattelukin.

Keho ja liike ovat ensin

Mikä kehotietoisuudesta sitten tekee niin merkittävän? Ehkä se, että kyseessä on ihmisen ensisijainen kokemus tietoisuudesta. Kehollinen kokemus maailmasta on olemassa jo ennen syntymää. Jo äidin kohdussa sikiö reagoi erilaisiin liikkeisiin, ääniin ja valoihin.

Synnymme maailmaan kehollisina olentoina ja saamme tietoa meitä ympäröivästä todellisuudesta kehomme kautta, aistiemme välityksellä. Aivomme ja hermostomme muovautuvat pitkälti tämän aisti-informaation perusteella. Vastasyntyneen kehityksessä liike on ensisijaista. Kun vauva liikuttaa jäseniään, hän saa ympäristöstään palautteen, joka välittyy keskushermostoon luoden uusia ja vahvistaen olemassa olevia yhteyksiä hermosolujen välillä.

Tietoisuuden ja ajattelun kehitys ei siis tapahdu vain aivoissa, vaan siihen tarvitaan koko kehoamme.

Psykiatri Daniel Siegel kertoo kirjassaan Mindsight siitä, miten aivotutkimuksen myötä länsimainen käsitys kehon ja mielen suhteesta on hiljalleen muuttumassa. Aivot eivät ole vain pääkallon sisällä sijaitseva elin, vaan niihin yhteydessä olevaa hermokudosta on koko kehon alueella. Itse asiassa valtaosa, n. 80 prosenttia, hermoradoista välittää informaatiota kehosta aivoihin eikä päinvastoin.

Kehon sisäisten aistimusten tarkkailu aktivoi näiden kehosta aivoihin informaatiota kuljettavien hermoratojen toimintaa. Kehon tuntemusten tietoinen vastaanottaminen auttaa aivoja kasvattamaan lisää hermosyitä, jotka vahvistavat etuotsalohkon toimintoja, kuten tunteiden säätelyä, tahdonalaista tarkkaavaisuutta ja ajattelua.

Ihminen voi kuitenkin kasvaessaan saamiensa kokemusten myötä oppia sivuuttamaan tunteensa ja sen, mitä aistit ja keho meille viestittävät. Myös traumaattiset kokemukset voivat katkaista yhteyden kehon tuntemuksiin.

Avain läsnäoloon ja yhteyteen

Kehotietoisuuden vahvistumiseen on liittynyt paljon poisoppimista: etäisyyden ottamista analyyttiseen mieleen, joka oli kasvanut suhteettomiin mittoihin.

Pikkuhiljaa aloin tunnistaa paremmin, mikä kokemuksessani on ajattelua, mikä tunteita, mikä taas syvempää sisäistä tietoa, jonka koen todella merkitykselliseksi. Pikkuhiljaa opin luottamaan enemmän omaan kokemukseeni. Harjoittelu jatkuu edelleen.

Kehotietoisuuden harjoittaminen on siis erottamattomasti myös mielen ja ajattelun harjoittamista. Mutta kehotietoisuus on muutakin kuin analyysin väline. Daniel Siegelin sanoin: ”Kehon aistimuksista tietoiseksi tuleminen voi saada intuition puhkeamaan kukkaan, millä voi olla käänteentekevä vaikutus.”

Kun suuntaamme huomion kehoon, avaudumme myös muiden, ulkoisten aistiemme sisällölle. Näin voimme kokea nykyhetken koko sen vahvuudessa. Juuri tästä on kyse läsnäolossa – kyvyssä, jonka moni kipeästi kokee kadottaneensa jatkuvan ärsyketulvan ja kiihkeän elämänrytmin vuoksi.

Kehon aistiminen ja läsnäolo synnyttävät elävyyden kokemuksen, joka yhdistää meitä toisiin ihmisiin ja kaikkeen elolliseen – luontoon, jonka osanen olemme. Tämä yhteyden kokeminen puolestaan on avain siihen, että elämä tuntuu merkitykselliseltä: tunnistamme olevamme osa suurempaa kokonaisuutta.

Sillä tavoin pienillä, yksinkertaisilla harjoituksilla voi todella olla käänteentekevä vaikutus.

Lähteitä:

  • Klemola, T. 2013: Mindfulness. Tietoisuuden harjoittamisen taito. Docendo.
  • Sajaniemi, N., Suhonen, E., Nislin, M., Mäkelä, J. 2015:. Stressin säätely. Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin. PS-kustannus.
  • Siegel, D. 2016: Mindsight. Muutoksen tiede. Basam Books.
    Kuva: Tina Rataj-Berard on Unsplash